Mielenosoituksessa

Kuvia mielenosoituksesta. Noin 4 000 ihmistä oli pari viikkoa sitten vastustamassa rasismia. Kukin omasta syystään. Tässä heistä muutama. Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia.

Hetkiä ikuisessa kaupungissa

Olimme vaimon kanssa Roomassa juhlistamassa parikymppiseksi ehtinyttä avioliittoamme ja minulle kävi niin kuin monelle ennen minua. Rakastuin Roomaan. En ole mikään suuri maailmoja nähnyt matkailija ja osa tunteesta täytynee pistää sen piikkiin, mutta voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan ollut niin hienossa kaupungissa. Roomassa on läsnä tuhansien vuosien historia ja tämän päivän elämä kaikessa moninaisuudessaan. Ennen kaikkea ihastuin Rooman tunnelmaan. Jotenkin kiireisen kaupungin keskellä oli läsnä tietynlainen rentous, joka tällaiselle pohjoisen kasvatille on varsin vieras ilmiö.

Kaupungin kokonaisvaltainen hienous, historian syvyys ja pinnan rosoisuus saivat minut tietenkin tarttumaan kameraan. Suljin lauloi kiitettävästi ja kuvia tuli otettua niin peristeisistä turistikohteista kuin kadun elämästäkin. Seuraavassa muutamia valittuja otoksia, jotka keskittyvät lähinnä kadun elämään.

Sorsastamassa

Tuli hankittua muutama viikko sitten uusi objektiivi (Tamron SP 150-600 F/5-6.3 Di VC USD), jota olen pari kertaa päässyt testaamaan. Ensimmäinen kerta oli vähän suhruisella ilmalla ja toinen kirkkaassa auringonpaisteessa. Ensimmäinen kerta toi hyvin esiin objektiivin heikkouden. Kyseessä on pimeä putki, joka tarvitsee runsaasti valoa. Toinen kerta toi taas esiin lasin vahvuuden. Kun valoa on runsaasti, niin piirto on varsin hyvää. Jalustalta hitaasti liikkuvaan kohteeseen homma toimii hyvin. Lentävät kohteet ovat vielä testaamatta, joten ne saattavat olla asia erikseen.

Alla muutama esimerkki jälkimmäisestä sessiosta. Viimeisessä kuvassa valo ei ole ihan yhtä hyvä ja se näkyy lopputuloksessa. Vielä täytyy totutella lasin käyttämiseen, mutta ensi tuntumalta pitäisin sitä hintaisekseen todella hyvänä silloin kun valoa on riittävästi ja jalusta on käytössä.

Oma kysymyksensä on sitten itse lintukuvaus. Tällainen cityoriginaali kun ei ole pahemmin tottunut luonnossa liikkumaan ja lajituntemus on aivan olematon. Pullasorsa ja lokki alalajeineen ovat tiedossa. Variksen ja kyhmyjoutsenenkin tunnistan sekä muutaman pikkulinnun, mutta siihen se jää. Opeteltavaa on siis paljon. Myös hyvät lintukuvauspaikat ovat hakusessa. Saas katsoa kuin äijän käy. Tuleeko minusta lintukuvaaja vai pullasorsakuvaaja. Aika näyttää.

Katseita

Sumuaamuna laitumella oli vastassa tällaisia katseita. Intensiivisiä ja vangitsevia. Tuli itse asiassa sellainen olo, että pitäisi sanoa jotain, mutta tyydyin kuitenkin katselemaan. 

Kuvat kannattaa klikata isommaksi, niin näkyy paremmin :-)

Varjojen mailla

Matkakuvia paikasta, joka vetää hiljaiseksi. Auschwitz-Birkenaun leirikokonaisuus kantaa ehkä koko tunnetun historian hirveintä muistoa. Siellä tehdyt raakuudet ovat käsittämättömiä sekä muodoiltaan että mittasuhteiltaan. Suurimpana kysymyksenä siellä kävellessä nousi mieleen ihmetys siitä, miten tämä kaikki on ollut mahdollista. Kuinka yksilö on pystynyt siihen julmuuteen, jota paikan historia pitää sisällään. Kuinka kansakunta on pystynyt siihen raakuuteen, jonka suurimpana maamerkkinä on Auschwiz-Birkenau. Kuinka tämä kaikki on ollut mahdollista tapahtua Euroopassa vain noin 70 vuotta sitten.

Esiin nousevan ihmetyksen luonne on sellainen, että siihen ei saa vastausta koskaan. Kukaan ei koskaan pysty kertomaan, miksi tämä kaikki tapahtui. Monia teorioita voidaan esittää ja kehityslinjoja hahmotella, mutta ymmärrettävä vastaus jää silti saamatta. Jäljelle jää vain ahdistuksen sekainen hämmennys, jota ei pysty selittämään pois.

Kun olen kertonut matkastani, niin moni on ollut sitä mieltä, että ei halua käydä leireillä. Tämä on varsin ymmärrettävä reaktio, sillä A-B on ahdistava. Sitä ei voi millään kiistää. Mielestäni kuitenkin jokaisen tulisi käydä Auscwitz-Birkenaussa. Käynti siellä jo itsessään kunnioittaa niiden muistoa, jotka menehtyivät leireillä. Heidän vuokseen emme enää voi muuta tehdä. Toinen tärkeä asia käymisessä on se, että leireillä vierailu tuo käsittämättömät julmuudet todellisemmiksi kuin pelkät tarinat ja kuvat. Joskus on hyvä katsoa julmuutta silmiin, jotta ei vahingossakaan luule sitä yhtään sen väheisemmäksi kuin mitä siitä on kerrottu.

Kolmanneksi leireillä käyminen nostaa mieleen suuren yleisön vastuun pienen joukon tekosista. Mikä on niiden vastuu, joiden silmien alla tämä kaikki tapahtui. Kauheuksista tuomittiin natsijohtajia ja ss-henkilöstöä. Entä kansakunta, joka ei noussut tekoja vastaan. Mikä on heidän tuomionsa? Heidän tuomionsa on historia. Saksan kansa kantaa näistä tapahtumista järkyttävää taakkaa, mutta onko taakka yksin heidän. Mikä on muun euroopan rooli? Unkarista lähti 400 000 juutalaista leireille. Oliko unkarilaisilla jokin rooli vai oliko kaikki saksalaisten syytä. Entä jos itse olisin sattunut syntymään 20-luvulla Saksassa. Mikä olisi ollut minun roolini 40-luvun tapahtumissa?

On tavallaan helppoa tuomita Saksa ja saksalaiset. He eivät estäneet Hitleriä ja kumppaneita toimimasta. Miten sitten on, osoittaako tässäkin kohtaa kolme sormea minua, kun yksi on suunnattu saksalaisiin. Maailma on tänäkin päivänä täynnä mitä järkyttävämpiä ihmisoikeusloukkauksia, joihin me länsimaalaiset emme ole puuttuneet. Olisiko jo korkea aika puuttua, sillä historia ei tule hyväksymään meidän selityksiämme tietämättömyydestä, vaikka ne nyt hyvältä kuulostaisivatkin.

Voihan kukkia!

Voihan voikukkakin kukkia! Eiköstä vaan? Tuo kesiemme vihattu ilo on täällä taas. Harvassa ovat ihmiset, jotka sanovat pitävänsä voikukista. Uskoisinkin, että voikukka on ehkä suomalaisen luonnon aliarvostetuin osa.

Itse olen ottanut jo joitakin vuosia sitten uuden suhtautumisen voikukkiin. Päätin, että alan tykkäämään niistä ja valitulla tiellä olen jatkanut. Mikä oikeastaan on sen kauniimpaa kuin vihreä niitty täynnä keltaisia voikukkia. Pitkän ja synkän talven jälkeen on vain piristävää katsoa keltaista loistoa. Ottakaahan ihmiset uusi asenne ja ihastukaa voikukkiin. Se säästää hermoja!

Aamutuimaan Ruissalossa

Uni loppui viime lauantaina klo 07.00. Vaihtoehtoja oli kaksi: jäädä sänkyyn makaamaan romaania lueskellen tai lähteä sumusäässä kuvaamaan. Jälkimmäinen osoittautui selvästi paremmaksi valinnaksi. Oli hienoa kävellä usvaisessa ja erittäin rauhallisessa Ruissalossa. Ruissalo ja muut Turun lähialueet ovat kyllä itselleni varsin hyödyntämätön luonnonvara. Olen kaupunkiheebo ja pidän erityisesti keskustan elämästä, mutta kaupunkia lähellä olevissa luontoparatiiseissa on kyllä oma hohtonsa.

Tässä muutama kuva aamukävelyltä. Värikuviahan nämäkin alkujaan ovat, mutta en malttanut olla säätämättä niitä mv-kuviksi.