Hääkuvauskeikka kaivoi esiin jossain kadoksissa olleen kuvausinnon. Joskus tulee sellaisia jaksoja jolloi ajattelee, että kuvia ei vain synny. Kuvien vaatima into ikään kuin häviää taian omaisesti pois. Halua kuvaamiseen kyllä on, mutta kameraa ei saa käteen ja käpistelyohjelma pysyy vain kuvakkeena työpöydällä. Tämän kuvan kävin nappaamassa hääkeikan jälkeisenä päivänä.

Minna ja Tommy saivat toisensa 29.9.2007. Häät olivat todella mukavat. Kun menee vähän vanhempana naimisiin, niin tietää mitä haluaa. Itse tuli avio-onneen astuttua niin nuorena, että ei pahemmin osannut ajatella millaisen hääjuhlan haluaa. Näin jälkeenpäin ajatellen asioita olisi voinut tehdä toisin...

Olin kuvaamassa Minna ja Tommyn häissä. Kyseessä oli toinen hääkuvauskeikka ja aika lailla se minua jännitti. Toisilla on elämän ikimuistoisin juhla käsillä ja siitä on kiva saada myös ikimuistoisia kuvia...ja meikäläisellä oli suuri mahdollisuus ryssiä koko homma. Kohtuullisesti se kuitenkin onnistui haastavista olosuhteista huolimatta.

Hääkuvaus oli itse asiassa varsin hauskaa hommaa. Koko ajan tapahtui jotain kuvaamisen arvoista ja ihmiset olivat aavistuksen suopeampia kuvaamiselle kuin yleensä. Ennen kaikkea minua viehätti lukuisat yksityiskohdat, joilla sai mukavasti luotua kertomusta tapahtumasta. Sai oikeastaan pistää luovuuttakin kehiin, kun ei keskittynyt pelkkiin yleispotretteihin ja poseerauksiin. Eli varsin positiivinen kokemus, jota suosittelen kaikille kuvaajille.

Kuva on otettu pari vuotta sitten. Tässä kuvassa on kaksi minua suunnattomasti kiinnostavaa elementtiä. Ensinnäkin metsän salaisuus tulee mielestäni parhaiten esiin tällä kuvakulmalla. Voin ikään kuin sukeltaa metsään kuvan ulkopuolelta. Toiseksi olen viehtynyt laajakulmapalkkeihin. Kun muutama vuosi sitten laajakulmalähetykset alkoivat yleistyä ja meillä oli sellainen 14 tuuman tv, niin aikani palkkeja katseltuani totesin niiden kehystävän kuvaa aivan sairaan hyvin. Liikkuvassa kuvassa palkit ovat toki ärsyttäviä, mutta valokuvassa ne mielestäni toimii.

Muutama vuosi sitten tapaninpäivänä napattu kuva Turun tuomiokirkosta. Tämä on varmaan kautta aikain ihastelluin kuvani. On tietenkin ihan kiva, että ihmiset tykkää ja onhan kuvassa toki hyvät värit jne... Jotenkin vain jää lattea fiilis. Tällä kuvausreissulla kun lähinnä harjoittelin hämärässä kuvaamista ja kokeilin samalla ikuistaa klassisen maiseman kotikaupungistani. En kuitenkaan varsinaisesti pyrkinyt sanomaan mitään erityistä. Kuvien katsominen keskittyy harmittavan usein pelkkään pintaan. Emme vaivaudu miettimään kuvien sanomaa ja valitettavan monelle kuvat eivät sano mitään.

Avion Blackman todisti, että myös naiset osaavat soittaa bassoa. Avionilla on myös lauluääni kuin enkelillä.

Christafari -bändin laulaja Mark Mohr. Upea kokemus menneeltä kesältä. Mukavana kesäisenä iltana tuhti reggae -rytmi vyöryi yli kaiken merkittävän Kupittaan puistossa. Bändi oli minulle jo ennestään tuttu, mutta sen voima yllätti minut täysin...by the word of God, by the sound of reggae, by the power of Holy Spirit!!!

Tämä kuva on osa vielä kesken olevaa kuvasarjaa Minun ja meidän maa. Elämän kovuus on yhteinen jaettu kokemus varmaan meille kaikille. Uskaltanen väittää, että on häviävän pieni vähemmistö niitä ihmisiä joille tuo kokemus on täysin vieras. Olennaista on kuitenkin se, että kuinka musertavaksi tuo kokemus muodostuu. Haaste on etsiä menetelmä, jolla elämän kovuus pysyy edes jollain tavalla siedettävänä.

Aloitetaan tämän blogin pito nyt tällä kuvalla. Kuva on otettu kesällä 2006 pienellä Maarijärvellä.

Nautin kuvata erilaisia pintoja. Ne pitävät sisällään uskomattoman paljon yksityiskohtia, joihin voi syventyä. Pinnat antavat myös kaikkein vapaimmat kädet tulkinnalle. Niitä voi tutkia ja niille voi luoda loputtomiin erilaisia merkityksiä, joista kaikki ovat oikeita.