Jokiranta ja sen ihmiset

Olen rakastunut. Monta kertaa ja moneen asiaan. Osa rakkauksista on ollut hetken huumaa ja toiset ovat pysyneet pidempään. Yksi kestävimmistä suhteista on ollut Aurajoen kanssa. Olen äärimmäisen ihastunut Aurajoen rantaan ja sen moninaisiin ilmentymiin, moninaisiin tarinoihin. Siellä on tapahtunut vuosisatojen kuluessa äärimmäisen iloisia ja pohjattoman surullisia asioita. Varsinkin kesäaikaan jokiranta on kaupungin sykkivä vitaali keskus, jossa kaikilla säätyyn katsomatta on tasaveroinen oikeus olemiseen.

Jokiranta on ennen kaikkea rosoisuudessaan viehättävä. Siellä on ravintoloita, joiden hintahaitari on kohtuullisesta vähemmän kohtuulliseen. Siellä on nakkikiskoja, joista saa lihiksen lähes mihin aikaan vaan. Siellä on erilaisia kahviloita, joissa voi pysähtyä kasvattamaan omaa painoarvoaan. Ja tietenkin siellä on aina auki oleva pussikaljabaari, jossa ei peritä sisäänpääsymaksua.

Jokirannan varrella on kotikaupunkini historia. Useampi aika on kerrostunut toisensa päälle ja vielä tänäänkin voimme nähdä monia vuosisatoja yhdellä kävelykerralla. Jos aloitat matkasi kirkolta ja kävelet sieltä linnalle asti, olet nähnyt kaupungin menneisyyden ja nykyisyyden.

Alkusyksystä päätin, että teen kuvasarjan jokirannasta ja sen ihmisistä. Ajatus on, että kuvaan kaikkea, mikä itseäni sattuu kiinnostamaan. Haluan tuoda kuvasarjalla esiin oman kokemukseni jokirannan ilmiöistä, elämästä, yksityiskohdista ja kokonaisuuksista. Olen tehnyt tiettyjä valintoja kuvien laadun suhteen lähinnä siksi, että tahdon tuoda myös sitä kautta esiin rosoisuutta, mikä väistämättä sisältyy jokirannan elämään. Sarja on vielä kesken ja tulee valmistuessaan käsittämään  kymmeniä kuvia. Tänne blogiin valitsin niistä muutaman, jotka toivottavasti välittävät joella kokemaani tunnelmaa.

Oodi Syksylle

Syksy oi syksy, sinä luonani taas oot! Syksy on kyllä upea vuodenaika. Sen sävyt ja tuoksut ovat minulle sellaista huumetta, jota en pysty vastustamaan. Talven kylmästä kalseudesta en pidä. Kesän toivoa sisällään pitävä kevät menettelee. Kesän lämmin kosketus hivelee mieltä. Mikään ei kuitenkaan pysty tarjoamaan syksyn värien ja tuoksujen kaltaista loistoa. Ilman kirpeys. Mätänevä lehti. Aamun usva. Ne luovat syksyn lumon, jonka pauloissa olen ollut jo vuosia.

Pidän syksyssä myös uuden alkamisen voimasta. Vastakohtana luonnon kuolemiselle, ihminen aloittaa syksyllä uutta. Monella tavalla voisi ajatella, että vuosi hahmottuu syksystä syksyyn. Syksyllä lapset menevät uudelle koululuokalle. Syksyllä aikuiset aloittavat uuden työrupeaman kesäloman jälkeen. Syksyisin myös monet harrasteryhmät aloittavat uuden toimintakauden. Itselleni vuoden vaihtuminen onkin ollut jo vuosia vain numeerinen juttu ja kaikki tärkeä alkaa syksyllä.

Syksyllä alkamiseen ei kuitenkaan tarvitse lisätä mitään ylimääräistä ponnistelua. Ei tarvitse ajatella uuden vuoden lupauksia tai muuta vastaavaa. Syksyllä kaikki saa alkaa omalla painollaan. Syksyllä elämän perusrealiteetit luovat omat vaatimuksensa ja niihin ei tarvitse lisätä mitään keinotekoista. Syksyllä voi kantaa omaan vastuunsa pyrkimättä olemaan taas entistäkin parempi ihminen. Syksyllä riittää vain välttämätön, sillä siinäkin on työtä kerrakseen!

Hyvää syksyä sinulle, joka tämän luit!

Murheen jälkeen

Kun uutta tuotantoa ei ole valmiina julkaistavaksi, niin sitten voi kaivella arkistoja. Tämä tyttärestäni otettu kuva on vuodelta 2004. Tyttö on siinä vähän yli 3-vuotias. Olimme puistossa ja iskä touhusi uuden kameransa kanssa. Alina loukkasi itsensä johonkin ja murhehan siitä syntyi. Kuten tuon ikäisen maailmassa yleensäkin, niin murheen aika ei tällöinkään ollut kovin pitkä, vaan muut asiat alkoivat täyttämään mieltä. Kuvaan on kuitenkin jäänyt vielä jälki menneestä murheesta vaikka uudet mielenkiintoiset asiat saivat sen jo unohtumaan.

Ulkona sataa ja taivas on tasaisen harmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että valo ei oikein anna apua kuvaamiseen. Kaikki kuvat tarvitsevat valoa ja mielellään jollain tavalla mielikuvituksellista valoa. Harmaan pilvimassan peitossa oleva taivas on mielikuvituksellisen valon vastakohta. Tylsä ja vieläkin tylsempi. Harmaa ja vieläkin harmaampi. 

Eli parempaa valoa odotellessa on tyydyttävä työstämään aikaisemmin otettuja kuvia. Tämä kuvasarja syntyi erään vielä kesken olevan isomman kuvausprojektin sivutuotteena. Esitystavaksi valitsin itselleni ominaisen triptyykin. Triptyykki on erittäin vanha taiteen esittämistapa, jota alunperin käytettiin lähinnä kirkkotaiteessa ja muussa maalaustaiteessa. Pidän triptyykkien tekemisestä sen tähden, että niissä pystyy yhdistämään usemman kuvan yhdeksi kokonaisuudeksi luoden kuvien välille kerronnallisuutta. Triptyykki on tavallaan enemmän kuin osiensa summa. Triptyykki luo yksittäiseen kuvaan enemmän sisältöä, kun kuvan tarinaa täydennetään toisten kuvien avulla. Kolmin aina kaunihimpi! 

Tälläkään kuvalla ei ole nimeä. Läheskään kaikilla kuvilla ei ole nimeä. Tarvitseeko olla? Jos tarvitsee, niin kuvanhan voi jokainen nimetä itse. 

Nothing Lasts Forever

Jokirannasta löytyi tällainen penkki, johon joku oli rustannut suuren elämänfilosofian. Tällaisia nasevia totuuksia tuppaa pursuamaan joka puolelta. Yhteen lauseeseen mahdutetaan koko maailma. Joskus lauseet ovat aika osuvia, ja toisinaan sitten vähän vähemmän osuvia.

Itse luin mielestäni aika hyvän lauseen viime viikolla: "Hyvä kasvatus vaatii sitoutumista, osaamista ja jaksamista". Lastensuojelualalla toimivana pidän tätä lausetta enemmän kuin osuvana. Kaiken pohjana on sitoutuminen. Jos se puuttuu, niin kahdesta muusta osa-alueesta on turha edes puhua. Sitoutuvan vanhemmuuden päälle pystytään jo rakentamaan, vaikka vakavat osaamis- ja jaksamispuutteetkin ovat uhka lapsen hyvinvoinnille.

Omassa elämässä sitoutuminen kasvatustehtävään on ollut aina olemassa. Osaamista on tullut kokemuksen myötä ja kai se oma saatu kasvatus on valmistanut minua myös osaamisalueella kasvattajan tehtävään. Erityislapsen isänä ehkä eniten on ollut uhattuna tuo jaksamispuoli, vaikka sekin on vuosien kuluessa, kuopuksen kasvaessa ja loistavan tukiperheen myötä tullut vankemmalle pohjalle.

Mikään ei kasvatuksessakaan jatku ikuisesti. Tehtäväni tulee jossain vaiheessa suoritettua ja sitten vain jään seuraamaan hedelmiä. Toivottavasti lapsilleni tajoamani kasvatus kantaa aikanaan hyvää hedelmää. Sitä en nyt voi tietää. Tiedän vain olevani kasvattajana epätäydellinen, mutta vahvasti sitoutunut.

Itse kuva liikkuu mielenkiintoni ydinalueilla. Olen mv-kuvaaja. Yritän aina välillä vierailla värimaailmassa ja kaikki muistokuvat tulee tietenkin toteutettua väreillä. Jotenkin olen kuitenkin omimmillani mv-maailmassa. Nautin niiden tekemisestä ja katselemisesta...ja säilyväthän ne pidempään vaikka eivät kai nekään ikuisesti.

Uuden kameran ekalla ulkoilureissulla tuli otettua tällainenkin kuva. Lehmät on jotenkin varsin viehättäviä kuvauskohteita. Niitä pääsee suhteellisen lähelle 300 mm putkella (croppikertoimella 450 mm). Ne eivät myöskään vaadi kökkimistä missään kojussa tai pusikossa, vaan ovat heti saatavilla. Minulla ei vain riitä kärsivällisyyttä odotella, vaikka se lienee ainoa tapa ottaa ne häikäisevimmät luontokuvat.

Minulla on muutenkin ristiriitainen suhde luonnon kuvaamiseen. Tavallaan luonto on mitä mahtavin kuvauskohde ja toisaalta luontokuvan kautta en ainakaan minä saa oikein sanottua mitään. Luontokuva on teknisesti erittäin vaativa laji ja hyvää luontokuvaa kannattaa arvostaa korkealle. Se ei kuitenkaan taida olla minun juttuni ainakaan tällä hetkellä. Nyt kiinnostavat muut kohteet ja luontokuvat saavat jäädä tällaisiksi yllä olevan näpsyn kaltaisiksi jutuiksi...Mutta Ruissalossa täytyy kyllä käydä kuvaamassa siellä majailevia lehmiä. Ovat tietääkseni oikein ylämaan karjaa.

Tuli hankittua uusi kamera, Sony alfa 37. Ei ihan se mitä haaveilin, mutta tässä vaiheessa saa kelvata. Jos sitten joskus saisi hankittua sen ff-kennon kameran. Ei tämäkään kamera mitenkään huono ole edelliseen verrattuna, mutta silti se täyskenno kutkuttaa. Kyllä 8 vuotta tekee ihmeitä ja digijärkkäririntamalla ehkä jotain vieläkin enemmän. Uudessa kamerassa on lähes kaikki paremmin, joten fiilis on sen tähden korkealla.

Kuva on uuden kameran ensimmäiseltä ulkoilureissulta. Heti piti tietenkin leikkiä kameran ominaisuuksilla ja ottaa tämmöinen digitaalisesti softattu kuva. Ei se sama asia ole kuin optisen suotimen läpi otettu, mutta kelvannee minulle. Jotenkin aikaisemmin suhtauduin näihin digitaalisiin härpäkkeisiin vähän varauksella, mutta kivoja leikkikaluja ne ovat ja oikein käytettynä niillä saa varmaan hienoa jälkeä aikaiseksi. Täytynee treenata enemmän niiden käyttöä.

Kuva on otettu pellolta, jolle oli kerääntynyt satoja valkoposkihanhia ja kaakatus oli sen mukaista. Itse asiassa tunnelma oli aika hieno. Luonto näytti tietyllä tavalla voimansa vaikka ihan rauhassa sainkin olla. Harmi, että kalusto ei suonut pääsyä lähemmäksi, joten oli pakko tyytyä lähinnä näihin joukkokuviin.

"Enää ei kuulu ääniä seinän takaa. Enää totuus ei huuda parvekkeelta."

Tulimme muutama päivä sitten upealta Espanjan matkalta. Kaunis maa täynnä kauniita ihmisiä. Kuvia tuli otettua paljon. Uudet paikat innostavat huomattavasti hanakammin näpelöimään kameran laukaisunappia, kuin mitä tutut kotikonnut.

Kaiken kauneuden keskellä tuli mieleen maan suhteellisen vaikea lähihistoria. Francisco Franco piti maata hallussaan diktaattorin ottein vuodesta 1939 vuoteen 1975. Euroopan maiden diktatuuriajoista ei lopulta ole kovinkaan kauaa aikaa, mutta jotenkin ne painuu unohduksiin. Ehkä siksi tämä tuli tehtyä. Pitämään ainakin omassa mielessä se totuuden, että vapaus on joskus ollut kortilla.

Franco oli muuten aika pienikokoinen mies. Vain 163 cm pitkä. Alle 170 senttisiä diktaattoreja on muuten muitakin. Ainakin Mussoliini ja Stalin jäivät alle 170 senttiin ja Hitlerkin oli vain 173 senttinen. Diktaattorina toimiminen taitaa olla pienten miesten hommaa.